Kaste kuin suuri leikki

Joskus on aina se ensimmäinen kerta – olkoon se nyt tämä, ajattelin. Olin luvannut kastaa naapurustossa asuvan perheen pienokaisen. Tiesin, että juhlassa olisi mukana paljon lapsia. Halusin, että kaste on kaikkien yhteinen juhla – siis juhla, ei pönötyshetki.

Päätin kertoa Godly Play -kertomuksen ensimmäistä kertaa elämässäni. Työkavereiden kesken olin kyllä saanut harjoitella kerran, mutta nyt pääsin jakamaan kertomuksen isojen ja pienten seurakuntalaisten kanssa.

Seurakuntasalin järjestäminen vaati pientä vaivannäköä, mutta sain apua juhlavierailta. Eteisestä löytyi sopiva matala pöytä ja lasten kerhotilasta matto sekä tyynyjä, joille lapset pääsivät istumaan pöydän eteen. Kun tehtävät oli jaettu kummien kesken, päästiin aloittamaan juhla.

Kasteen kertomuksen edetessä kuulin pian parivuotiaan pojan haltioituneen äänen äitinsä sylistä: ”Luomisen vettä!” Kertomus eli, Jumala toimi! Olin myyty.

Hetken päästä sama ääni toisti sanojani taas: ”Minä olen valo!” Kun kyyhkynen lähti lentoon, lapsia nauratti ilosta – ”wau”! Kastekaavan kysymyksetkin löysivät paikkansa luontevasti osana kasteen kertomusta. Lapsia hymyilytti, kun totesimme, että tässä tapauksessa lienee viisainta kysyä vanhemmilta ja kummeilta, kun ei vauva vielä itse osaa vastata. Lasten tiiviin keskittymisen aistivat muutkin aikuiset.

Vauvan pään kuivaamisesta huolehti varuilta neljä lasta. Aikuisillekin riitti tehtäviä: sekä kummit että heidän puolisonsa lukivat Raamattua ja rukoilivat, vaikka kaikki eivät kirkkoon kuuluneetkaan. Myös vanhemmat ja isovanhemmat rukoilivat osan esirukouksesta. Laulun sanoihin liityimme perheen molemmilla kielillä, kukin taitojensa mukaan.

Lapset pitivät esimerkillisesti puoliaan. Olin ehtinyt sanoa jotain isovanhemmista, sedistä, tädeistä ja kummeista lapselle tärkeinä ihmisinä, kun matolta kohteliaasti viitattiin ja kysyttiin: ”Mikset sä sano lapsista mitään?”

Luomisen vedestä alkanut toistamisleikki huipentui siihen, kun ekaluokkalainen poika tuli kasteen lopuksi muiden lasten mukana kokeilemaan kastevettä. ”Kato”, hän sanoi katsoen minua silmiin, kastoi sormensa veteen ja piirsi itselleen ristinmerkin otsaan. Wau, ajattelin puolestani minä! Toiset lapset kokeilivat, miltä kastevesi tuntuu omassa päässä. ”Tää on ihan lämmintä vielä!”

”Mitä tapahtuu, jos kynttilä joutuu tuonne veteen?” Niin, mitä tapahtuu? Onko minulla aikaa ja kiinnostusta tutkia ja ihmetellä sitä yhdessä lasten kanssa?

Kaisa Aitlahti
varhaiskasvatuksen ja perhetoiminnan kouluttaja, Seurakuntaopisto