Kyllä se hätkähdyttää, kun kuulee, että viimeinen kaste Suomen ev.lut. kirkossa toimitetaan vuonna 2056, jos kasteiden alamäki jatkuu nykyisellään.
Jotain lohduttavaa on siinä, että emme ole tässä veneessä yksin. Tässä titanicissa on monta matkustajaa. Maailmalla lähes kaikki vanhat kirkot painivat kasteiden määrän vähenemisen kanssa. Tänä päivänä vallalla olevat yksilöllisyyttä korostavat arvot vaikuttavat perheiden elämässä niin, että vanhemmat haluavat antaa lapsilleen mahdollisuuden tehdä valinta itse. Tämä johtaa siihen, että lasta ei viedä kasteelle.
Kastamattomuus ei johda siihen, etteikö lapsi saisi kristillistä kasvatusta. Monesti tilanteessa, jossa lasta ei kasteta, velvoitetaan joku mummi tai kummi kuitenkin kertomaan lapselle Jeesuksesta ja kirkosta tai viemään lapsi säännöllisesti messuun siunattavaksi. Niin kummi. Usein myös kastamattomille lapsille nimetään ”kummeja”, vaikka he eivät olekaan kirkon vahvistamia kummeja. Kyllähän jokainen lapsi kummit tarvitsee.
Nämä jäsenten päätökset, johtavat väistämättä kirkon murrokseen. Nykyisen kaltainen organisaatio ei voi jatkua. Talous pitää järjestää uudella tavalla, työntekijöiden määrä vähenee, seurakunnan elämä ja tehtävät muuttuvat toisenlaiseksi. Tarvitaan uusia näköaloja ja mielikuvitusta.
Maailmalla on paljon kasvavia ja toimivia kristillisiä seurakuntia. Jopa kasvavia luterilaisia seurakuntia ja kirkkoja. Yksi näitä kasvavia seurakuntia ja kirkkoja yhdistävä piirre näyttää olevan aikuiskaste. Meilläkin aikuiskasteiden määrä on kasvanut koko ajan viimeisen sadan vuoden aikana, mutta melko vähäistähän se on ollut. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana on jo luotu toimivia malleja ja ohjeita siihen, miten aikuinen kastetaan ja miten hän liittyy seurakunnan ja kirkon jäseneksi. Kirkkoon tullaan liittymään ja kuulumaan myös vuoden 2056 jälkeen, mutta se on tätä päivää enemmän jäsenten oma valinta ja liittyminen tapahtuu aikuiskasteen kautta. Olemme muuttumassa lapsikasteen kirkosta aikuiskasteiden kirkoksi.
Uskon, että kristillinen usko ei katoa Suomesta, vaikka lapsikasteiden määrä vähenisikin. Jumala itse pitää yllä kirkkoaan. Uskon, että myös Suomen ev.lut. kirkolla on tulevaisuus. Nykyisen kaltaisena kirkkomme ei voi jatkaa, vaan sen täytyy murtua ja muuttua. Tämä muutos on kipeäkin, mutta milloinka synnytys ei olisi. Uutiset kirkon kuolemasta ovat siis vahvasti liioiteltuja. Kysymys on synnytyksestä.
Terhi Paananen
asiantuntijajumalanpalvelus ja yhteiskunta
kirkkohallitus, toiminnallinen osasto
Kuva: Carlos Dominguez / Unsplash
Minua on harmittanut, että minun vanhempani erehdytettiin kastattamaan minut. Heitä en voi syyttää. Kansakoulun käyneinä heillä ei ollut edellytyksiä arvioida opetusta, jota papit antoivat. Aika vaikea oli varmaan pappienkin siihen aikaan saada muuta kuin luterilaista kasteoppia. Baptistinen teologia oli siihen aikaan Suomessa hyvin alkeellista. Nyt on onneksi jo toisin.
VastaaPoistaJoka tapauksessa ainakin minun kohdallani oli huono juttu, että sain pelkän syntymäni perusteella kristityn nimen ja kirkon jäsenyyden. Koko ajatus kristittynä olemisesta hämärtyi. Tuli vaikutelma, että kunhan vain uskoo johonkin korkeampaan ja kuuluu kirkkoon, niin siinä se on. Kukin tulee uskollaan autuaaksi. Se harmaapartainen kiltti mies taivaassa rakastaa ja hyväksyy kyllä. Mutta se oli ihan harhaista ajattelua.
Jeesuksen seuraaminen on kuitenkin jotain ihan muuta. Jos minut olisi vaikkapa varhaisteininä johdatettu ratkaisun paikalle, esimerkiksi ottamaan kaste, niin olisin sen varmaan tehnyt. Kristittyjen seurassa olisin voinut kasvaa parempaan suuntaan kuin mitä tapahtui. Olisin ehkä säästynyt paljolta pahalta ja jättänyt tekemättä paljon pahaa muille.
Menneille ei voi mitään, mutta muiden virheistä voi oppia. Itse en kastattanut lapsiani. Tein sen mikä on lähetyskäskyn ensimmäinen osa eli opetuslapseksi tekeminen evankeliumia kertomalla. Kasteen he halusivat ottaa itse. Ja terveemmän nuoruuden he ovat mielestäni saaneet kuin minä.