Murroksen vuosikymmen

(kuva: Bonnie Kittle / Unsplash)

"Lapsen kaste oli todella tärkeä ja samalla luonnollinen asia. Se vahvisti tunnetta siitä, että olemme nyt kolmihenkinen perhe. Samalla vahvistui käsitys siitä, että kuulumme nimenomaan tiettyyn seurakuntaan. Se oli myös tärkeä päivä sikäli, että saimme kaukana meistä asuvan sukumme koolle. Myös suhde jumalaan oli enemmän läsnä kuin pitkään aikaan, samoin kaipaus edesmenneisiin vanhempiin. Kaunis ja tärkeä seremonia."

Näin kuvasi eräs vastaaja Kirkon tutkimuskeskuksen kastekyselyssä lapsen kastamiseen liittyviä monia ulottuvuuksia. Kirjoituksia kasteesta on kerätty osana laajempaa tutkimushanketta, jossa selvitämme eri menetelmien kautta sitä, millaisia merkityksiä suomalaiset nykyään antavat kasteelle ja kummiudelle.

Kirkon tilastojen äärellä selviää se, että elämme paraikaa murrosvaihetta kastamisen perinteessä. Lähivuosikymmeninä kastamisessa ei ole tapahtunut yhtä suurta muutosta kuin mitä tällä hetkellä näemme. Suomessa kasteiden osuus on säilynyt korkealla 2010-luvulle saakka. Vuonna 1990 kaikista syntyneistä lapsista kastettiin yhdeksän kymmenestä (91 %) ja kymmenen vuoden kuluttua edelleen miltei sama osuus (89 % vuonna 2000). Seuraavan vuosikymmenen aikana kasteosuus laski noin neljään viidestä (79 %). Tämän jälkeen tahti on kiihtynyt huomattavasti ja vuonna 2016 kastettiin enää 69 prosenttia lapsista.

Toinen merkittävä havainto on se, että suhtautuminen kasteeseen on polarisoitunut maantieteellisesti. Vuonna 1990 kastekäytännöt olivat vielä melko yhteneväiset niin pohjoisessa kuin Etelä-Suomessakin, mutta vuonna 2016 kasteprosentit olivat jo täysin eri mittaluokassa. Oulun hiippakunnassa kastettiin vuonna 2016 edelleen 85 prosenttia lapsista, kun Helsingin hiippakunnan luku on enää 47 prosenttia. Muutos keskittyy ennen muuta Etelä-Suomeen, mutta kastettujen osuudet laskevat koko Suomessa. Parhaiten pintansa ovat pitäneet pienet paikkakunnat, mutta muuttoliikkeen myötä nämä alueet alkavat tyhjentyä nuorista perheistä. Ei ole kasteita, kun ei ole kastettaviakaan.

Selityksiä kastekäytäntöjen muuttumiselle on etsitty niin maahanmuuttajista kuin kantasuomalaisten asennemaailmastakin. Kun tiedetään, että kirkosta eroava ryhmä on suurelta osalta perheenperustamisiässä, nähdään viime vuosien suurten erolukujen yksi konkreettinen seuraus. Syntyvät lapset eivät enää ole kastettujen joukossa, koska vanhemmat tai toinen heistä ei enää kirkon jäsenyyteen sitoudu. Kirkosta eroamisten seuraukset laajenevat yhden yksilön päätöksestä kokonaisten perhekuntien elämään.

Viime viikolla Kirkon tutkimuskeskuksessa vieraili Ruotsin luterilaisen kirkon työntekijöitä, joilla on myös meneillään kastetta koskeva tutkimushanke. Ruotsin kastelukuja katsellessa voi huomata, että raja-arvoksi muodostui 70 prosentin alittuminen. Kun tämä piste oli ylitetty, kasteprosentti laski syöksykierteellä alaspäin: kymmenessä vuodessa kastettujen osuus oli 20 prosenttiyksikköä alempana. Merkillepantavaa oli se, että kastekäyrä lähti samassa kulmassa alaspäin myös sellaisissa perheissä, joissa molemmat vanhemmat kuuluivat kirkkoon. Suomessa olemme jo ylittäneet 70 prosentin merkkipaalun valtakunnallisessa kasteprosentissa. Nähdäänkö sama syöksy meilläkin? Helsingin hiippakunnan lukemat osoittavat, että tämä on täysin mahdollista.

Mutta mitä tehdä? Kaste ja kummius -hanke on parhaillaan etsimässä ja levittämässä eri seurakuntien hyviä kastekäytäntöjä. Tarvitaan monenlaisten esteiden purkamista. Osa liittyy käytännön seikkoihin, kuten kastepaikan tai ajan valintaan tai varaamiseen. Näistä on tehtävä mahdollisimman helppoja ja sujuvia. Tarvitaan myös sen viestittämistä, että kastetilaisuutta edeltää dialogi, jossa kasteperheelläkin on mahdollisuus vaikuttaa sisältöjen valintoihin. Tarvitaan sen myytin purkamista, että kastaminen estää lasta tekemästä itsenäisiä uskontoon liittyviä valintojaan myöhemmässä iässä. Tarpeen on lähteä liikkeelle missionaarisena kirkkona, joka tavoittaa ja kohtaa myös kastamattomien perheitä.

Hanna Salomäki
johtaja, Kirkon tutkimuskeskus