Kuka kumm(a) tuo on?

Kummiudesta, kristillisyydestä ja elävästä instituutiosta

Istuin päivänä muutamana kahvipöydässä, kun keskustelu kääntyi kummiuteen ja kummeihin. Pöydässä seurassani oli sekalainen joukko omanikäisiäni, keski-ikäisiä tai hiukan nuorempia henkilöitä, joista suurimmalla osalla on lapsia.

Puhuttiin kummien tehtävistä, suhteesta omiin kummilapsiin, kummien valinnasta ja siitä, mikä tekee hyvän kummin. Kummiuden olennaisiksi tekijöiksi nimettiin lapsen kanssa läsnäolo, lapsen huomioiminen ja lapsen puolella oleminen – aikuisen ystävän ja hyvän roolimallin tarjoaminen lapsen elämässä.

Kummeille annettiin myös muita tehtäviä: syntymäpäivien muistaminen, erityisen kivan tekemisen keksiminen, mutta ennen kaikkea lapsen kuunteleminen silloin, kun omat vanhemmat eivät ole ne, joille lapsi tai nuori haluaisi huolensa ensisijaisesti uskoa.

”Nykypäivänä kun perhesuhteet monimuotoistuvat, kummien määrä tuntuu vain lisääntyvän”, yksi keskustelija totesi. Kummius onkin käsite, jolla on hyvä merkitä sellaista perhesuhdetta, joka on läheinen ja erityinen, mutta jolle ei löydy sukulaisuutta kuvaavaa sanaa. Useilla lähipiirini lapsilla on myös myöhemmin elämään tulleita läheisiä aikuisia, joita kuvaillaan sanalla ”kummi”.

Vasta keskustelun jo aaltoiltua melko pitkään – kummius on selvästi ajatuksia herättävä aihe – joku kysyi, kuinka monen lapsi on kastettu. Pöydän ympärillä nousi kaksi kättä, pariskunta, jonka kaksi lasta oli saanut kristillisen kasteen. Osoittautui, että myöskään pöydän ympärillä istuneet kummiksi itsensä määritelleet eivät suurelta osin kuuluneet kirkkoon.

Vertailussa todettiin, että osan kummilapset oli kastettu, osan ei, osalla oli molempia. Osa oli ollut kasteseremoniassa katsomon puolella, osa lapsen vierellä, osa oli saanut virallisen kummitodistuksen, osa ei, ja joidenkin osalta kirkkoon kuulumista ei ollut kukaan tainnut edes tiedustella.

En tiedä lähipiiristäni yhtään lasta, jolla ei olisi vähintään paria nimettyä ja yleisesti tiedettyä kummia. Aina heitä ei toki kutsuta kummeiksi, itse olen yhden lapsen ”mentori” ja kolmen kummitäti, ystäväni lapsilla on kumma-tätejä ja -setiä. Kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus, kristittyys tai muu hengellisyys tai uskonnollisuus puolestaan eivät ole kummiuden olennaisia tekijöitä.

Kummius instituutiona ja käsitteenä näyttää elävän ja voivan hyvin, melko pitkälti riippumatta siitä, mikä sen suhde on kristillisyyteen ja kirkkoon. Osalla toki näyttää olevan tarve irrottaa kummiin vertautuva ”lapsen läheinen aikuinen” kristilliseksi mielletystä ”kummin” nimikkeestä, mutta tämä irtautuminen tuntuu olevan merkittävämpää niille, jotka suhtautuvat kristinuskoon ja kirkkoon kriittisesti, kuin niille, jotka itse ovat kristittyjä tai kastavat lapsensa kirkon yhteyteen.

Mikä tässä sitten on kirkon kannalta tärkeää? Ehkä ennen kaikkea se, että kirkon on ymmärrettävä, että kummius käsitteenä on karannut kirkon käsistä. Tästä seuraa muutama keskeinen asia:

1. Kirkon kannattaa ottaa avosylin vastaan kaikki kummeiksi tulossa olevat, käsitteen mahdollisimman laajassa merkityksessä. Mitä enemmän osallisia aikuisia lapsen elämässä sen parempi, ja jos seurakunnissa aletaan sulkea ihmisiä ulos alttarilta, koska nämä eivät kuulu kirkkoon, nuoret perheet äänestävät jaloillaan

2. Kirkon kannattaa olla ylpeä, sillä käsite ja instituutio, jonka ihmiset muokkaavat omaan elämäänsä ja omiin tilanteisiinsa sopivaksi, on elävä käsite ja instituutio, ja kummius elävänä instituutiona tuottaa ihmisille lisää hyvyyttä ja läheisiä suhteita. Niitä ei tämän päivän yhteiskunnassa ole ihmisillä liikaa.

3. Laskevista kastemääristä voi olla syystäkin huolissaan, mutta vaikuttaa siltä, että ihan riippumatta siitä, onko lapsi kastettu vai ei, kummiuden merkitys lapsen rinnalla kulkemisena, lapsen elämään hyvän ja valon tuojana ja lasta elämän karikoissa luotsaavana aikuisena ei ole muuttumassa.

Omat kummilapseni ovat iältään 3-17, ja omasta mielestäni toki maailman parhaat vekarat. Lähipiirissäni on paljon pieniä lapsia, mutta jostain syystä nämä kummilapsiksi nimetyt tuntuvat erityisen läheisiltä ja tärkeiltä. Ja se juuri lienee kummiuden paras anti tähän päivään. Se, että jokaisella lapsella olisi niitä aikuisia lähellä, joille juuri hän on aivan erityisen erityinen.

Anna Moring
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja luotsaa työkseen Monimuotoiset perheet -verkoston Kaikkien perheiden Suomi -hanketta.