Lapsi saa myöhemmin itse päättää uskontokuntansa – paitsi meidän lapset


Teksti: Harriet Haras-Refael & Elina Hellqvist
Kuva: Hand in hand by Liane Mezler (@liane)

Vielä pari vuosikymmentä sitten kirkkoon kuuluville vanhemmille oli lähes itsestään selvää, että syntyvä lapsi kastetaan. Enää näin ei ole. Tällä hetkellä kaikista pääkaupunkiseudulla syntyvistä lapsista kastetaan enää vajaat 40 %. Kaste ei enää ole pääkaupunkiseudulla enemmistön valinta. Koko Suomessa kastetaan kaksi kolmesta syntyvästä lapsesta.
Juutalaisuus on Suomessa aina ollut pieni vähemmistöuskonto (n. 1 500 henkilöä), johon kuuluville oman identiteetin säilyttäminen on ollut tärkeää. Juutalaiseksi kasvetaan, mutta enenevässä määrin on juutalaisia perheitä, jotka eivät kasvata lapsiaan juutalaisen perinteen mukaan. Aiemmin kyse on ollut assimilaatiosta, sulautumisesta kristilliseen valtakulttuuriin, mutta nykyisin kyse on myös tietoisemmasta sekularisoitumisesta ympäröivän yhteiskunnan mallin mukaan, mistä vapaampi suhtautuminen juutalaisuuden kulmakiveen – poikalapsen ympärileikkaukseen liiton merkkinä Jumalan kanssa – kertoo.

Olemme kaksi pienten ja jo vähän isompienkin lasten äitiä. Edustamme eri uskontoperinteitä, mutta meille molemmille on tärkeää kasvattaa lapsemme vanhempiensa uskontoon. Ajatus siitä, että lapsi vasta aikuistuessaan valitsee itse uskontonsa, on meistä molemmista virheellinen.

Uskonto on juuret

Juutalaisuus uskontona ja kulttuuriperinteenä on tuhansia vuosia vanha. Juutalaisella lapsella on oikeus kuulua tähän ketjuun ja kasvaa kiinni perinteisiin, jotka ovat säilyneet hurjista olosuhteista ja historian kammottavistakin ajanjaksoista huolimatta. Juutalainen lapsi oppii juutalaisuuteen kuuluvat tavat ja perinteet toiston ja mallioppimisen kautta. Lapsen kasvaessa ymmärrys tapojen ja perinteiden sisällöstä syvenee.

Vähemmistöuskontoon kuuluvat tavat eivät välity lainkaan valtakulttuurin kautta. Kristitty lapsi törmää väistämättä jouluun ja pääsiäiseen elinympäristössään, mutta juutalainen lapsi ei opi Pikku Kakkosen välityksellä vaikkapa sapatin merkitystä.

Kristillisestä näkökulmasta katsottuna kaste on portti kirkon jäsenyyteen. Kasteessa lapsi liittyy osaksi ajan ja paikan rajat ylittävää kristillistä kirkkoa. Kaste on ansaitsematon lahja lapselle, lupaus Jumalan varjeluksesta ja armosta, jota lapsi ei itse vielä osaa edes pyytää, saati millään tavoin ansaita.

Kuuluessaan vanhempiensa uskontokuntaan, lapsi liittyy jo pienestä alkaen myös sukupolvien ketjuun, jossa isovanhemmilla on tärkeä rooli uskonnollisten perinteiden ja tapojen välittäjinä. Isovanhempien kautta lapsi oppii tuntemaan myös sukunsa ja juurensa.

Uskonto on myös kuulumista yhteisöön, ja siihen linkittyvät niin tunne, kokemus kuin tietokin. Juutalaisella identiteetillä on lisäksi etnis-uskonnollinen aspektinsa. Uskontoon liittyvät tavat ja perinteet kuullaan, tunnetaan, haistetaan ja maistetaan. Jos lapsi ei pääse osalliseksi uskonnostaan kaikilla aisteillaan, ei hän sisäistä sitä eikä hän opi sitä tuntemaan tiedollisenakaan kokonaisuutena.Miten lapsi voi aikuisena tehdä valinnan, jos hänellä ei ole välineitä ohjaamaan, mistä valita?

Kiinnittyminen omaan perinteeseen ja oma uskonnollinen identiteetti ovat edellytyksiä myös dialogille toisin uskovien kanssa. Ateismikin on vakaumuksellista. Dialogiin ei voi heittäytyä tyhjiöstä käsin. Se vaatii tietoa, kokemusta ja asioiden tuntemusta – ja arvopohjan. Tietenkin jokainen voi ”valita itsensä ulos” uskonnosta. Jos meidän lapsemme niin aikanaan tekevät, se on heidän valintansa ja heillä on siihen oikeus, mutta tuo mahdollinen päätös perustuu silloin tietoon ja ymmärrykseen ja ennen kaikkea kokemukseen. Rakkaita lapsiamme he ovat joka tapauksessa.

Uskonnonvapaus merkitsee lapsen kohdalla oikeutta omaan uskontoon

Uskonnonvapaus kuuluu ihmisoikeuksiin, jotka on määritelty lukuisissa kansainvälisissä sopimuksissa, kuten YK:n Ihmisoikeuksien julistuksessa, ja niissä lapsen uskonnonvapaus määritellään oikeudeksi saada oman uskontonsa ja kulttuurinsa mukaista kasvatusta. Suomen uskonnonvapauslain mukaan alle 12-vuotiaan lapsen uskonnosta päättävät hänen huoltajansa. Sitä vanhemmalta lapselta tulee kysyä hänen omaa suostumustaan. Vasta 18-vuotias saa itsenäisesti päättää uskontokuntaan kuulumisestaan.

Vanhemmat päättävät lapsen puolesta monista muistakin lapsen elämään lyhyellä ja pitkällä aikavälillä vaikuttavista asioista. Vanhempien päätöksestä ja taustasta riippuvat niin lapsen nimi, kotikieli kuin kotipaikkakin. Vanhemmat valitsevat lapsensa vaatteet, päättävät hänen ruokavaliostaan ja rokotuksistaan.

Vanhempien tehtävänä on antaa lapsen kasvulle turvalliset rajat ja puitteet, joiden varassa on hyvä kasvaa. Elokuvilla on suositusikärajat, eikä ajokorttia saa ennen 18-vuoden ikää. Liian suuria päätöksiä ei voi vyöryttää lapsen harteille.

Vanhemmat, puhukaa lapsen uskonnosta – ennen kuin hän syntyy

Yhä monikulttuurisemmassa Suomessa on myös entistä enemmän moniuskontoisia perheitä. Vähemmistöuskonnoille perheen sisäinen moniuskontoisuus on ollut todellisuutta jo pitkään, mutta enenevässä määrin kysymys koskettaa myös kristittyjä suomalaisia.

Yksi neuvo meillä on annettavana lasta suunnitteleville pariskunnille: ottakaa hyvissä ajoin lapsen uskonnollis-kulttuurisesta kasvatus puheeksi. Kriisi voi olla kova, jos asiasta keskustellaan vasta kun lapsi on jo syntynyt. Kukaan ei nimittäin voi enää olettaa, että kumppani ajattelee samalla tavalla uskonnollisuudesta ja lasten kasvatuksesta kuin itse. Lapsen syntymä herättää yllättäviäkin tunteita ja ajatuksia, omasta lapsuudesta ja perinteistä, mihin ehkä myös aiemmat sukupolvet vaikuttavat. Nämä asiat eivät välttämättä ole suuresti määrittäneet lapsettoman nuoren aikuisen elämää ennen vanhemmuutta.

Puhukaa! Lapsella on oikeus uskontoon.

Teksti on julkaistu myös Helsingin juutalaisen seurakunnan Hakehila-lehdessä.

Harriet Haras-Refael, viestintäasiantuntija, VTM, on Hakehila-lehden toimitusneuvoston jäsen ja toimii useassa luottamustehtävässä Helsingin juutalaisessa seurakunnassa sekä edustaa Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvoston jäsenenä juutalaista yhteisöä Kirkko ja juutalaisuus -työryhmässä

Elina Hellqvist, TT, luterilainen pappi, uskontojen kohtaamisen asiantuntija Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallituksessa, Uskot-foorumin hallituksen jäsen sekä Kirkko ja juutalaisuus -työryhmän sihteeri

Kuva: Hand in hand by Liane Mezler (@liane)

Kommentit